Pettymyksistä

"Et saanut opiskelupaikkaa."

Pettymys. Hämmennys.

Kun on todella tehnyt töitä jonkin asian saavuttamiseksi, tehnyt parhaansa ja toivonut parasta, kieltävä vastaus tuntuu kuin märältä, kylmältä rätiltä kasvoille. Kaikki varovaisestikkin rakennetut haavekuvat mahdollisesta uudesta elämänvaiheesta haihtuvat hetkessä ja jäljelle jää vain hölmö olo. Alkuhämmennyksen jälkeen alkaa jossittelu: "Jos olisin lukenut sinä ja sinä päivänä muutaman tunnin pidempään, olisin varmaan päässyt sisään. Jos olisin alkanut lukemaan kaksi kuukautta aiemmin. Jos vain olisin parempi, enemmän yliopistomateriaalia, fiksumpi ja filmaattisempi."

Sitten tulee ahdistus.

Epäonnistunut olo, kun ei päässytkään sinne, minne niin kovasti halusi. Pelko siitä, että muut ihmiset myös näkevät minut epäonnistujana, kun en liity Facebookissa opiskelupaikan saaneiden ihmisten ilokuoroon screenshotilla Opintopolun mahdollisuudet avaavasta hyväksytystä opiskelupaikasta. Typerä ajatus, etten koskaan tulekaan saamaan opiskelupaikkaa. Että jumahdan aloilleni ja löydän vuosien päästä itseni keskinkertaisesta työstä, josta en nauti, menneisyyden haaveet ja tavoitteet haudanneena. Kavala, kamala ajatus siitä, että seuraava vuoteni tulee olemaan vain täytevuosi odotellessani uutta mahdollisuutta yliopistoon pääsemiseen.

Ärsyttää, että lankean pettymyksen hetkellä juuri niihin ajatuksiin, mitä pidän niin naurettavina.

Suoraan sanottuna olen pettyny. Ja saanki olla. Olisin halunnu jo opiskelemaan psykologiaa, sukeltaa siihen maailmaan, mikä niin kovasti kiehtoo ja kiinnostaa, muuttaa omaan kämppään ja tutustua uuteen kaupunkiin ja uusiin ihmisiin. Tottakai sen "menettäminen" tuntuu pahalta ja harmittaa. Mutta se ei missään nimessä saa johtaa lannistumiseen, itsensä soimaamiseen tai luovuttamiseen. Päinvastoin. Tämän pettymyksen kohdatessa tajusin selkeämmin kuin koskaan aiemmin, kuinka paljon todella haluan opiskella juuri psykologiaa. Ja tiedän, että ensi keväänä olen opiskelemassa kahta kauheammin pääsykokeisiin, sillä tiedän karvaasti sen, kuinka vaikeaa kaiken aineiston oppiminen ja sisäistäminen on ja kuinka paljon se minulta vaatii. Tiedän, mitä haluan ja haluan uskaltaa tavoitella sitä täysillä, seuraavankin pettymyksen uhalla.

Mutta vaikka tiedänkin, mitä haluan tulevaisuudeltani, en halua antaa sen sumentaa keskittymistäni nykyhetkeen ja sen mahdollisuuksiin. En halua langeta "sitten, kun" -ajatusmalliin, missä elämä alkaa maistua ja löytää merkityksensä, vasta kun jokin tietty maali on saavutettu. Enkä todellakaan halua langeta ajatukseen, että olisin millään tavalla epäonnistuja, vaikka en opiskelupaikkaa tällä kertaa saanutkaan vastaanottaa. Minun onnistumisen ja arvon määrittää joku ihan muu, kuin jokin niin katoava asia, kuin opiskelupaikka. Ja tämä seuraava vuosi ei todellakaan tule olemaan vain odottelua, että pääsisin "todellista" mielekästä elämää aloittamaan. Tämäkin vuosi on oma itsenäinen ja tärkeä osansa siinä upeassa seikkailussa, jota saan kutsua elämäkseni.

Se, että oma tie ei aina mene niin, kuin olisi sen itse suunnitellut tai kuinka ympäröivät normit ja odotukset ehdottaisivat sen optimaaliseksi toteutumistavaksi, ei tarkoita, että se olisi yhtään huonompi. Vaikka tähän maaliini pääseminen kestäisi kauemmin, kuin olin alunperin suunnitellut, se ei tee minusta epäonnistujaa. Olenhan silti päässyt maaliin.

Tuleva kevät tuo tullessaan upean pääsykoerumban, johon lähden sata lasissa ja tavoitteella, että ylitän itseni täysin ja saan vuoden päästä ilakoida muiden onnekkaiden kanssa. Syksy sen sijaan on täysin auki. Minut tuntevat eivät varmaan ylläty, kun kerron, että useammat mahdollisuudet ovat jo risteilleet mieleni perukoilla. Itseasiassa alan jo hieman innostua. Kaikki on avoinna. Kaikki on epävarmaa. Kaikki on mahdollista.

Kuinka jännittävää.