Sitoutumisesta

Uusi vuosi on hyvä alottaa sillä, että puhutaan vähän vaikeista asioista.

Sanoisin, että mulla on sitoutumiskammo.

Hämmennyin, kun tajusin tämän aika tarkalleen kaksi vuotta sitten. Olin luullut, että olin valmis sitoutumaan toiseen ihmiseen ja avautumaan niin isoista kuin pienistä asioista, jakamaan arkeani ja unelmiani ja katsomaan, voisiko tämä johtaa johonki pysyvämpään. Mutta kun sen mahdollisuus tuli, juoksin aika nopeasti pakoon.

Syynä ei ole se, etten olisi nähnyt kestäviä ja kauniita parisuhteita ja avioliittoja ympärilläni lapsuudessa ja nuoruudessa. Itseasiassa juuri päinvastoin. Olin niin tottunut terveisiin ja rakkaudellisiin avioliittoihin, etten täysin edes ymmärtänyt mistä puhuttiin, kun kuulin jonkun vanhempien eronneen.

Syynä ei ole myöskään se, etten olisi saanut tarpeeksi rakkautta, lohtua ja turvaa omilta vanhemmiltani. Jokainen vanhempi on epätäydellinen ja rikkinäinen, eikä kukaan vanhempi pysty kasvattamaan lapsiaan ilman, että heille jotain haavoja aiheuttaisi. Mutta siitä huolimatta äitini ja isäni ovat aina olleet ja ovat edelleen parhaimmat vanhemmat, mitä voisin itselleni toivoa. En ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan heidän rakkauttaan itseäni kohtaan. Vanhempani ovat aina olleet turvallisia, luotettavia, rakkaudellisia ja ymmärtäväisiä.

Ja silti kurkkuuni nousee pala, kun ajattelenkin, että täytyisi avata itsensä rehellisesti, kipuineen päivineen toisen ihmisen nähtäväksi, tutkittavaksi ja haavoitettavaksi.

Syytän tästä ensimmäiseksi itseäni, että olen niin helposti aivopestävissä. Toiseksi syytän aivopesijää. Kertakäyttökulttuuriamme ja Disney-elokuvien ja valkokantisten romanttisten komedioiden luomaa illuusiota rakkaudesta ja parisuhteesta.

Tuntuu niin hemmetin hölmöltä myöntää, että sanat "elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" ovat oikeasti vaikuttaneet siihen, minkälaiseksi olen oikeanlaisen ja toimivan parisuhteen kuvitellut. Tuntuu typerältä sanoa, että siirappiset romanttiset komediat ovat oikeasti opettaneet mulle, kuinka jonkun "oikean" ihmisen kanssa seurustelu ei tule olemaan kaiken sen ihanan, hauskan ja jännittävän lomassa myös todellista työtä, itsensä alttiiksi laittamista, vaikeita erimielisyyksiä, ristiriitoja ja kyyneleitä. Että on olemassa joku tyyppi, joka täyttää kaikki minun mahdottoman itsekkäät toiveet täydellisestä kumppanista, ilman että minun täytyy tehdä yhtään kompromisseja tai auttaa tätä toista ihmistä purkamaan omia vaikeuksiaan ja ongelmakohtiaan.

Minut on opetettu haluamaan minun itsekkyyttä ja mukavuudenhalua ruokkivaa robottia, ei toista kompleksia, rikkinäistä ja mielettömän kiehtovaa ihmistä.

On kuitenkin niin uskomattoman vaikeaa oikeasti avata ja antaa itsensä toiselle ihmiselle, koska pelkään sitä hylkäämistä, sitä kipua, mitä se toinen voi aiheuttaa. Pelkään, että jos avaan itseni täysin toiselle ihmiselle, se ei riitäkään. Ällöttää, että tässä kertakäyttökulttuurissa voin katsoa toista ihmistä ja vaikeuksien ilmaantuessa sanoa, ettei hän riitäkään ja lähteä etsimään jotain "parempaa", joka oikeasti pohjautuu vain omille valheellisille kuvitelmille paremmasta, helpommasta ja minun tarpeitani enemmän ruokkivasta ihmisestä.

Mutta eihän tässä olisi mitään järkeä, ei mitään painoarvoa, jos toista ei voisi satuttaa. En ole tässä itseni haavottuvaiseksi asettamisessa mitenkään erityisen hyvä, mutta haluan oppia. Opettelen sitä jo ystävyyssuhteissani ja perheeni kanssa ja siellä se onnistuukin jo jollain tavalla. Mutta tiedän, että jos joskus joku monimutkanen kokonaisuus lähtee minun kanssa seurustelua yrittämään, niin se tulee olemaan ihan erilainen matka ja opettelu, kuin mikään tähän mennessä. Se tulee olemaan vaikeaa, sen tiedän varmasti. Mutta toivon, rukoilen ja uskon, että se tulee olemaan sen arvoista. Koska voidaksemme todella rakastaa, meidän tulee asettaa itsemme haavottuvaiseksi.

Loppuun vielä ehdottoman lemppari lainaus C.S. Lewisilta. 

"To love at all is to be vulnerable. Love anything and your heart will be wrung and possibly broken. If you want to make sure of keeping it intact you must give it to no one, not even an animal. Wrap it carefully round with hobbies and little luxuries; avoid all entanglements. Lock it up safe in the casket or coffin of your selfishness. But in that casket, safe, dark, motionless, airless, it will change. It will not be broken: it will become unbreakable, impenetrable, irredeemable. To love is to be vulnerable."

On rankkaa olla ihminen, kaikessa siinä raakuudessa ja avoimuudessa, mihin meitä kutsutaan.

Mutta vielä rankempaa olis olla vastaamatta siihen kutsuun.