23

Täytän 4 päivän päästä 23 vuotta.

En oikein tiä, mitä ajatella ikääntymisestä. Sen jälkeen, kun täytin 20, ei ikävuosien muuttuminen ole tuntunu sen kummemmalta. Joskus silti huomaan pysähtyväni ajattelemaan, että olen kohta 23. 

Mitä se tarkottaa? 

Muistan kahdeksanvuotiaan Ainon barbileikit, joissa kaikki töissäkäyvät, naimisissa olevat ja ensimmäistä tai toista lastaan odottavat naiset olivat parikymppisiä. Lapsen näkökulmasta 20-vuotias oli täysi aikuinen, joka tiesi tarkalleen mitä halusi ja eli vakiintunutta, mutta jännittävää elämää. Katsoessani itseäni peilistä nuo leikit muistaen, on pakko hymähtää. Kuinka erilaista elämäni onkaan, kuin lapsena barbileikkien kautta haaveilin. Kuinka paljon itselleni sopivampaa.

Joskus huomaan miettiväni ystäviäni, jotka ovat olleet yliopistossa jo useamman vuoden tai ovat jo valmistuneet ammattikorkeasta ja hieman kadehtivan heidän elämäntilannettaan. Heillä on joko jo ammatti, jota voivat alkaa tai ovat jo alkaneet harjoittamaan tai ovat hyvää vauhtia menossa sitä todellisuutta kohti. Samalla mietin, että jos pääsen opiskelemaan tänä vuonna, olen nuorimmillaan 28, kun valmistun. Se vasta aikuiselta tuntuukin.

Onneksi suhteellisen nopeasti aina muistan, etten vaihtaisi tähänastisia kokemuksiani mihinkään.

Jokaisella oma tiensä. Jollekkin sopii vallan mainiosti mennä suoraan lukiosta yliopistoon ja pamauttaa siitä työelämään. Toiselle sopii paljon paremmin matkustaa hetki tai mennä hetkeksi töihin ja tajuta, mitä sitä haluaakaan opiskella. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole universaalisti sen parempi tai oikeampi. Vertailemalla ja jossittelemalla saa aikaan vain pahan mielen ja huonon maun suuhun, kun voisi iloita siitä, mitä kaikkea on tullut nähtyä ja koettua omassa elämässään. On helppoa katsoa jonkun toisen elämää ja ajatella, että se on parempaa, jännittävämpää tai kiinnostavampaa, kuin omansa ja kokea alemmuudentunnetta. Mutta jokaisella meillä on omat kompastuskivemme, kipupisteemme, ilonaiheemme ja itsensä ylittämisemme, eikä niitä ole tarkoituskaan vertailla.

Niitä on tarkoitus jakaa.
Niistä on tarkoitus oppia.
Niistä on tarkoitus nauttia.
Niistä on tarkoitus kiittää.

Minun elämässä ei ole välivuosia.
Jos todella pääsen opiskelemaan tänä vuonna, otan sen haasteen iloiten ja kiittäen vastaan. Jos se ovi ei avaudukkaan, en aio lannistuen ajatella, että seuraava vuosi on vain täytevuosi odottaessani pääseväni jälleen hakemaan opiskelupaikkaa. Otan sen vastaan uutena tuntemattomana seikkailuna, jolloin voi tapahtua mitä vain. Otan sen vastaan mahdollisuutena oppia jälleen hieman paremmin, miten eletään hetkessä ja kiittäen jokaisesta päivästä, toi se mukanaan mitä tahansa.

23 vuotta elämää.
Olen asunut kolmella eri mantereella, kirjoittanut lukemattomia runoja sanan kummassakin merkityksessä, vieraillut 29 eri maassa, hypännyt lentokoneesta laskuvarjolla, tehnyt vapaaehtoistyötä Turkissa, liftannut Uudessa-Seelannissa, matkustanut junalla Siperian halki, nukkunut juna-asemilla, lumiluolassa ja taivasalla, turhautunut itseeni, kouluttautunut eräoppaaksi, vaeltanut, kaatunut koskessa, lumilautaillut, ollut autokolarissa, nähnyt valaita, tippunut puusta, hävennyt ulkonäköäni, rakentanut majan, hypännyt katolta lumihankeen, syönyt sian sisäelimistä tehtyä keittoa, itkenyt, kun olisi pitänyt olla vihainen, ystävystynyt, pelännyt perhosia, saanut aivotärähdyksen lähemmäs 10 kertaa, pulkkaillut tunturin päältä alas, tanssinut sateessa, jäänyt, kun olisi pitänyt lähteä ja oppinut rakastamaan herkkyyttäni ja hassuuttani.

Kuinka kutkuttavaa ajatella, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.