Miksi en parane?

En tiedä, miten tämä postaus pitäisi aloittaa.
Niinpä menen suoraan asiaan.

Kuten suurin osa tämän tekstin lukijoista tietää, ajoin autokolarin vähän yli vuosi sitten ja vammautin siinä aika tehokkaasti selkäni. Kävin eri fysioterapeuteilla ja kokeilin kaikenlaista niksiä ja puolestani rukoiltiin monen monta kertaa, mutta selkä ei vain ottanut parantuakseen. Hiljalleen se on lähtenyt kuntoutumaan ja viimeisin jalkoihin asti säteilevä selkäkramppi tuli kolmen päivän junamatkan jälkeen Siperian halki. Selkä kipuilee vieläkin, enkä tiedä, tuleeko se koskaan palautumaan onnettomuutta edeltävään kuntoon.

Vammautumiseni alussa olin toiveikkaalla ja luottavaisella mielellä, että Jumala tulee parantamaan minut yliluonnollisesti rukouksen kautta, niinkuin on tehnyt ennenkin. Annoin mielelläni ihmisten rukoilla puolestani ja rukoilin itsekin parantumistani. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei pienintäkään viittausta siihen suuntaan. Ei lämpöä selässä, ei kihelmöintiä, ei mitään.

Ihmettelin, miksei Jumala paranna minua.

Tiesin, että hän siihen pystyy. Mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka kuinka monta kertaa puolestani rukoiltiin. Tämä sai aikaan uuden prosessin. Oli kohdattava tilanne, kun Jumala ei syystä tai toisesta parannakaan.
Kävin läpi monia tunteita.
Oli turhautumista, surua, epävarmuutta, epäilyä, ihmetystä, jopa katkeruutta. Turhauduin tilanteeseeni, sulkeuduin hyvää tarkoittavilta lähimmäisiltäni ja vaikka yritin olla ajattelematta asiaa, pohdin lähes päivittäin, miksi juuri näin kävi.

Kymmenen kuukautta sitten en olisi osannut kuvittellakaan, mitä kaikkea tämä tulee tuomaan mukanaan. Miten paljon hyvää.

Tämä on lause, mitä en ole uskaltanu sanoa ääneen:

Minua ei haittaa, vaikka minun selkä ei paranis tämän elämän aikana.

Syy, miksi en ole uskaltanu sanoa tätä ääneen on se, että olen pelänny vaikuttavani luovuttaneelta. Ettei minua kiinnosta parantua tai että vähättelen Jumalan kyvykkyyttä parantaa. Tai vielä pahempaa, että haluan heittäytyä marttyyriksi ja hakea sääliä vammallani.

Antakaapa siis kun selitän.
Minua ei haittaa, vaikka minun selkä ei paranis tämän elämän aikana, koska se ei muuta millään tavalla sitä totuutta, että Jumala on hyvä ja rakastava minua kohtaan. Koska mitä tahansa mie tulen kohtaamaan tämän vamman tiimoilta, Jumala pystyy kääntää sen minun parhaaksi ja omaksi kunniakseen. Koska mie en ole yhtä kuin minun vamma, eikä Jumala lakkaa käyttämästä minua suunnitelmassaan, vaikka selkäni kipeytyisi helpommin ja kovemmin, kuin koskaan aiemmin. Tottakai silti annan ihmisten rukoilla selkäni puolesta, jos he niin haluavat ja kiitän Jumalaa, jos hän minut tulee parantamaan. Mutta yhtälailla kiitän Jumalaa, vaikken koskaan tulisi parantumaan.

Joku viisas henkilö joskus sanoi, että elämä on 10% mitä meille tapahtuu ja 90% miten reagoimme siihen. Se, että ajoin kolarin ja vammautin selkäni, on suoraan sanottuna perseestä. Mutta on täysin minusta kiinni, miten aion suhtautua siihen kurjaan tapahtumaan, mitä en pysty enää muuttamaan. Realiteetti on mikä on ja on minun käsissä, miten annan tämän vaikuttaa itseeni ja Jumalakuvaani. Voin katkeroitua ja sulkeutua. (Kokeiltu on ja toimi surkeasti.) Tai voin ottaa tämänkin tilanteen mahdollisuutena oppia jotain uutta ja luottaa siihen, että Jumalalla on minun paras mielessään, vaikken sitä lopputulosta tai syytä näkiskään vielä.

En usko, että Jumala aiheutti selkävammani, mutta uskon, että hän voi käyttää sitä opettaakseen mulle todellisesta vahvuudesta, luottamuksesta ja uskosta. Mutta se on minusta kiinni, aionko nähdä tämän tilanteen mahdollisuutena vai kirouksena. Jumala on avannu mulle sydäntään ja minun omaa sydäntä tämän tilanteen tiimoilta enemmän, kuin pitkään aikaan. Olen tajunnu monia huonoja asenteita, mitä mulla on ollu itteäni kohtaan, olen oppinu hitusen enemmän, mitä on todellinen luottamus ja toivo, silloinki kun tunteet jyllää ja haluttais vain kiukutella.

En vieläkään tiedä, miksei Jumala aina paranna.
Mutta tiedän, että olen lopen kyllästyny keskittymään vammaani sen sijaan, että keskittyisin Jumalaan.
Siispä päätän luottaa siihen, että hän on hyvä, vaikken aina ymmärräkään ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuo ylistystä ja kiitosta hälle, vaikka olosuhteet sanois mitä.

Sillä minun olosuhteet ei määrittele minun Jumalaa.