Rehellisyydestä?

"Saako saarnan pitää siitä, mikä saarnaajalle on kipeää?"

Rehellisyys.

Mitä se on?

Me eletään maailmassa, missä todellinen rehellisyys on harvinaista. Pienet valkoset valheet egon boostaamiseksi ja oman kuvan kiillottamiseksi on standardi. Me tykätään kertoa tarinoita, joissa toimittiin oikein, valittiin hyvin ja ilmennettiin sankarimaisia piirteitä. Me halutaan esittää muille kuva itestämme, joka on aina hieman viisaampi, hauskempi ja jännittävämpi, kuin mitä luullaan olevamme. Me ei haluta paljastaa muille, että meillä on heikkouksia.

Me eletään maailmassa, jossa epäonnistuminen on pahin asia, mitä voi tapahtua. Ihmisten mielipiteiden muuttuminen meistä on pelottava, joskus jopa rampauttava ajatus. Joten me valehdellaan. Ja vaikka aina ei välttämättä suoranaisesti valehdella, emme ainakaan jaa niitä virheitä, mitä olemme tehneet. 

Meitä pelottaa, että ihmiset meidän ympärillä tajuaa, että me ollaan epätäydellisiä.

Meitä pelottaa olla ihmisiä.

Oikeastaan voisin vaihtaa kaikki nuo "me" sanat "minä" sanaksi.

Minua pelottaa olla ihminen.

Olen tullu pitkän tien todellisen rehellisyyden ja avoimuuden tiellä, mutta olen silti niin alussa, että joskus tämä keskeneräsyys sananmukasesti hakkaa naamaan. Haluaisin olla tässäkin valmis. Haluaisin olla parempi rehellisyydessä, haluaisin yltää pidemmälle raa'an avoimuuden tiellä, missä muiden ihmisten ajatukset minusta ei määrittele minun ajatuksia ja tekemisiä, vaan olen vapaa olemaan oma, keskeneränen itteni. Siinä on dilemma. En koskaan voi olla valmis ja keskeneräinen.

Ehkä ongelma onkin ajatusmaailmassani.

Kuka tässä maailmassa on koskaan valmis? Kellä ei ole koskaan mitään kompastuskiveä tai prosessia päällä, jonka kanssa painii hitusen enemmän, kuin muiden asioiden? Kuka pystyy katsoa jokaista elämän osa-aluettaan ja nyökätä tyytyväisenä itselleen, että on tullut kaikinpuolin täydelliseksi?

Toivottavasti ei kukaan. 

Ehkä pointti onkin oppia juhlimaan ihmisyyttä. Nauramaan epäonnistumisilleen ja virheilleen ja nousemaan taas ylös. Heittäytymään hetkeen, vaikka joskus se on pelottavin asia, mitä voisi kuvitella. Astumaan mukavuusrajan yli epäonnistumisenkin uhalla ja kohtaamaan itsensä siinä prosessissa, missä on sillä hetkellä. Ehkä pointti onkin oppia olemaan armollinen myös itselleen.

Ehkä pointti ei olekaan pyrkiä tulemaan valmiiksi, vaan oppia olemaan rehellinen siitä, ettei koskaan tulekaan olemaan valmis. Eikä tarvikaan. Me saadaan olla vajavaisia, koska kun tajuamme oman vajavaisuutemme, tajuamme, ettei koskaan itse voida itseämme pelastaa tai "kehittää" täydelliseksi.

Mie rakastan rauhaa. Siis *rakastan*. Minun kurkkua alkaa kuristaa, rintaa painaa ja pulssi kiihtyy, kun joudun olemaan keskellä tai edes seuraamaan vierestä ristiriitatilanteita. Olen uskomattoman huono yhteenotoissa ja riitelemisessä. Haluan ymmärtää kaikkia ja kaikkea ja rakentaa siltoja silloinkin, kun ne on poltettu jo useamman kerran. Rakastan rauhaa niin paljon, että teen joskus kompromissin rehellisyyteni ja avoimuuteni kustannuksella. En puhu suoraan ja kiertelen asioiden ympärillä, koska en halua joutua ristiriitaiseen tilanteeseen. Vastakkainasettelun pelkoni on suurempi, kuin janoni todellisen rehellisyyden puoleen.

En ole tästä ylpeä enkä pidä tästä puolesta itsessäni. Pidän siitä, että haluan rakentaa rauhaa ja ymmärtää jokaista ihmistä, kenet kohtaan. Mutta ne mittasuhteet, mitkä rauhan rakastamiseni on saanut, ei ole hyväksi. Siksi haluan oppia siitä pois. Haluan oppia riitelemään ja olemaan eri mieltä terveellä ja rakentavalla tavalla.

Tämä oppiminen ei tapahdu kuitenkaan yhdessä yössä. Enkä enää aio vaatia sitä itseltäni. Ymmärrän, että tulen kohtaamaan ristiriitatilanteita, missä tulen toimimaan täysin toisenlaisella tavalla, kuin mielessäni haluaisin. Koska olen raakile. Keskeneräinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten koskaan tulisi oppimaan rakentavan ja rakkaudellisen erimielisyyden ja riitelyn taitoja. Tilanteeni nyt tulee joskus olemaan vain muisto menneestä, mutta tänään se on todellisuutta. Eikä se haittaa. Se kyllä raivostuttaa, ärsyttää ja turhauttaa. Mutta ennenkaikkea se opettaa. Kiittämään ihmisyydestä, keskeneräisyydestä ja mahdollisuudesta muutokseen. Se auttaa ymmärtämään, että voin käyttää koko elämäni itseni kehittämiseen ja silti löytäväni aina puolia, jotka eivät kestä päivänvaloa. 

Se vapauttaa minut olemaan ihminen. Rehellisesti.

En osaa lopettaa tätä postausta mitenkään ja luettuani tämän, en oikein tiedä, saako kukaan pointistani kiinni. Mutta koska aiheena on keskeneräsyys ja rehellisyys, niin totta vissiin julkaisen tämän.

Olkaa rehellisen keskeneräsiä ihmisiä.

Se on kauneinta, mitä voitte olla.